Vapaa palokunta

Tasa-arvon vuoksi kuvassa on palohenkilö, ei palomies.

Heikkinen surffaili jokin aika sitten Ruukinmatruunan blogiin, jossa hän törmäsi tapaukseen eräässä Tennesseen pikkukaupungissa Yhdysvalloissa. Kyseisessä paikassa on maksullinen palokunta, joka kerää kuukausittaista 75 dollarin ”suojelumaksua” jokaiselta talolta.

Kuten arvata saattoi, kaupungissa saatiin ennakkotapaus, kun muuan perhe ei syystä tai toisesta ollut maksanut kyseistä suojelumaksua (ilmeisesti oli unohtanut siltä vuodelta). Heidän kotinsa paloi, eikä palokunta tehnyt elettäkään sammuttaakseen sitä.

Ruukinmatruuna pohti, miten libertaristinen palokunta toimisi, ja hänen mukaansa se toimisi juuri tuolla tavoin. Hädänalaisen lähimmäisen tilan hyväksikäyttö kun ilmeisesti on yksi vapaan markkinatalouden toiminnan kulmakiviä.

Itse asiassa en lähde edes kiistämään tuota väitettä hädänalaisen tilan hyväksikäytöstä. Ruokakauppias käyttää hyväkseen sitä, että ihmisillä tulee nälkä, autokorjaamo hyötyy autojen hajoamisesta, ikkunan lasittaja ikkunoiden särkymisestä. Kysymys kuuluukin, johtaako ”hyväksikäyttö” automaattisesti kärsimykseen? Vai voittavatko molemmat osapuolet? Mielestäni voittavat.

Ruukinmatruunalta unohtuu kritiikissään eräs oleellinen tekijä. Palokunta Tennesseen pikkukaupungissa oli edelleen julkinen monopoliorganisaatio, minkä vuoksi se toimi niin kuin toimi – ohjesäännön mukaisesti.

Yksikään yksityinen yritys ei kieltäytyisi mahdollisuudesta tehdä rahaa, mutta palopäällikkö oli osa byrokraattista komentoketjua. Hän ei yksikertaisesti uskaltanut toimia vastoin ohjeistusta. Hän ei olisi hyötynyt mitään palon sammuttamisesta, vaan päinvastoin olisi saanut rangaistuksen. Yksityisellä yrityksellä ei edes olisi varaa niin huonoon PR:ään.

Kaiken pahan ja välinpitämättömyyden perusta ei ole vapaus, vaan byrokraattinen hallintokoneisto. Tämän tietää jokainen esimerkiksi sosiaalitoimiston tai muun viraston kanssa asioinut. Asioita ei voi koskaan tehdä ”maalaisjärjellä”, koska aina täytyy mennä sääntöjen mukaan. Supermarketin johtaja voi halutessaan lahjoittaa leipää köyhille, mutta julkinen organisaatio ei näin voi tehdä.                 

Tätä aihetta sivusi poliittinen teoreetikko Hannah Arendt, kun hän tutki natsi-Saksan hirmutekoja. Arendtin keskeinen väite oli, että natseja ei luonnehdi jokin poikkeuksellinen tai erityislaatuinen, muulle elämälle vieras pahuus. Pahuuden ongelma onkin päinvastoin juuri siinä, että he ovat tavallisia ihmisiä, jotka sortuvat hirmutöihin ajattelemattomuuttaan, seuraten byrokraattisia ja "oikeita" sääntöjä.

Ruukinmatruuna kirjoittelee, että ”libertaristinen yhteiskunta on väistämättä sekä hyvin vainoharhainen että alhaisen luottamuksen yhteiskunta”. Aika paksua tuubaa, koska koko libertaristinen yhteiskunta perustuu nimenomaan luottamukseen. Yksikään kauppa ei toteudu, yhtään mitään ei tapahdu, elleivät ihmiset luota toisiinsa. 

Historiallisesti vainoharhaa ja alhaista luottamusta on edustanut lähinnä Stasi Itä-Saksassa. Kun muiden kanssa ei käydä kauppaa, vaan ainoa menestyksen mahdollisuus on saada jotain julkiselta organisaatiolta on selkäänpuukotus varmaa, koska toinen ihminen ei ole kauppakumppani vaan kilpailija. Luottamuksen varmistaa se, että ihminen tarvitsee toinen toistaan.

Libertaristinen palokunta

Entäpä millainen olisi libertaristinen palokunta? Takkirauta käytti esimerkkinä Marcus Licinius Crassuksen toimia antiikin Roomassa. Analogia on mielestäni aika huono.

Ei Crassus yrittänytkään ylläpitää mitään palokuntapalvelua. Hän vain osti palaneen talon rauniot halvalla ennen kuin kukaan muu niitä osti. Ei antiikin Roomassa tulipaloja sammutettu kuin nykyään, silloin talot paloivat ja tontille rakennettiin uusi.

Crassus sattoi väkivalloin ylläpitaa palokuntamonopoliaan, eikä kenelläkään siihen ollut mitään sanomista. Toimintaa aikana, jolloin rikkailla saattoi olla omia armeijoita, ihmisten julkinen tapattaminen kansanhuvia ja peräaukot nelön muotoisia on aika hankala rinnastaa nykyaikaan.

Varsinkin kun konkreettinen esimerkki libertaristisesta palokunnasta löytyy lähempääkin.

Palokuntajärjestelmä alkoi pikkuhiljaa muodostua Lontooseen vuoden 1666 suuren palon jälkeen. Silloiset palokunnat olivat enimmäkseen yksityisten vakuutusyhtiöiden palveluksessa. Aluksi ne sammuttivat vain asiakkaiden taloja, mutta pian ne auttoivat kaikkia apua tarvitsevia, myös köyhiä, koska se oli yhtiöille hyvää mainosta ja taloudellisestikin järkevää.

Vakuutusyhtiöt saattoivat palokuntia ylläpitämällä vähentää kohtaamiaan vakuutusriskejä niin paljon, että investointi jäi kuluja pienemmäksi. Vaikka numeerisesti investointi olikin kuluerä, kun se irrotetaan yhtiön kokonaistoiminnasta, niin vaihtoehtoiskustannusten mielessä vakuutusyhtiöt tekivät voittoa.

Ajan myötä yhtiöt alkoivat yhdistämään palokuntiaan, koska päällekkäinen toiminta ei ollut kovin tehokasta. Viimein vuonna 1833 kymmenen yksityistä palokuntaa yhdistettiin ja ne käytännössä toimivat yksityisin varoin kustannettuna julkisena palveluna. Vakuutetut maksoivat palokunnan toiminnan vakuutusmaksuissaan.

Kokonaistaloudellisesti toiminta kuitenkin meni miinukselle Lontoon nopean kasvun myötä. Paljon köyhien hökkeleitä joista tulee vain kuluja. Kolmessakymmenessä vuodessa oli palokuntatoiminnan kustannus yli nelinkertaistunut. Korsi joka katkaisi kamelin selän oli 14 päivää raivonnut ja mm. palopäällikön hengen vaatinut Tooley Streetin tulipalo kesällä 1861.

Tämän vuoksi 1860-luvulla, vakuutusyhtiöt totesivat nopeasti kasvaneen kaupungin paloturvallisuuden ylläpidon olevan liian kallista ja vaativat julkista sektoria osallistumaan kustannuksiin. Kirjeessään kaupungin johdolle vakuutusyhtiöt kertoivat hoitaneensa kaikki tulipalot viimeisen 30 vuoden ajalta veloittamatta siitä penniäkään.

Rahoitusmallin miettimisen sijaan siirtyi palokunta ajan julkiseksi palveluksi, mutta sen kustannuksista vakuutusyhtiöt suureksi osaksi vastasivat vielä kymmeniä vuosia eteenpäin, vuoden 1938 lakimuutokseen saakka.

Yksityinen palokunta siis toimi, ja olisi voinut jatkaa yksityisenä mikäli esimerkiksi sellaisten, joilla ei ole varaa hankkia vakuutusta osuus olisi tavalla tai toisella kompensoitu, tai palvelun rahoitusta olisi muuten kehitetty. Se kuitenkin liittyy enemmän perustoimeentuloon ja erilaisiin rahoitusmalleihin kuin siihen, miten palontorjunta on teknisesti järjestetty.